Se hetki kun teini-ikäisenä tunnekuohujen vallassa huudat kurkkusuorana vanhemmille ja sisaruksille ovelta, että mä en ainakaa v*ttu enää ikinä tuu takas kotiin.
Siitä on mulla kulunut reilu kuusi vuotta. Muutin pois kotoa, koska halusin pitää jonkinlaiset välit perheeseen, eikä se onnistunut samakaton alla. Näin jälkeenpäin ajateltuna se on yksi fiksuimmista asioista jonka olen tehnyt. Oman kodin rauhan jälkeen oli kiva mennä käymään kotona, rupatella niitä näitä ja syödä oman äidin tekemiä herkkuruokia. Niin paljon on asioita, joita en ollut osannut arvostaa ennen. Varmasti myös iän myötä on palautunut arvostus vanhempia kohtaan. En ollut helppo lapsi ja rakkautta sain enemmän kun varmasti koskaan olisin ansainnut.
Olipa vakavaa tekstiä.. :D
Oon tullut töistä kotiin, datailen ja kattelen telkkaria. Äsken piippas Lumia ja eilisen asuntonäytön rouva kertoi vuokranneensa asunnon jollekkin muulle... Ollaan siis lähtö pisteessä, paitsi että mulla on enää viikko aikaa häippästä täältä. Ei sillä et mitenkää ahdistais tää kiire... Tää kämppä on autio. Miestä ei näy enää ollenkaan kotona ja kaikki kamani oon pakannut laatikoihin seinien viereen. Oon valmiina lähtee, än, yy, tee, NYT!
Ainii mut eihän mulla oo paikkaa mihi mennä!!
Pieni ivallinen piru istuu mun olalla. Se nauraa, virnuilee... Minäkö muka nielisin ylpeyteni ja avaisin sen kodin oven miltä silloin joskus huusin. Kantaisin kamani vanhaan huoneeseeni ja kävelisin nöyrästi keittöön, "Äiti ja Isi, mä oon tullut takas kotiin".
Viikko aikaa, nyt tarvitaan ihmettä!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti