Lähtemisen haikeus...

Junassa... Nokka kohti kotia... Itku kurkussa... Sydäntä puristaa... On toivoton olo...

Lähteminen on aina ollut vaikeaa. Muistan kuinka pienenä itkin sydäntä särkevästi kun äiti ja isä pakkas meidät autoon mummilan pihassa. Aina kyllä tiesin että pian nähdään taas, mutta se sattui silti. Mummi ja Pappa vilkutti kuistilla. Itkin ensimmäiset sata kilometriä ja sitten nukahdin. Heräsin kotona eikä olo ollut enää yhtään niin paha.

Viime kesänä oltiin tyttöporukalla yyterissä nauttimassa kesästä. Se tyhjyyden tunne kun oli monta päivää ollut ihmisten ympäröimänä ja sitten olikin yksin kotona. Ja olo oli taas jotenkin toivoton...

Tää stadista lähtö on ehkä kaikista pahinta. Vaikka edelleen tiedän että kuukauden päästä tuun takasin. Muutto tänne olis periaatteessa ihan mahdollista. Jos haluisin pehmeän laskun stadin sykkeeseen, saisin varmasti töistä sisäisen siirron. Toisaalta vois olla hyvä maisemanvaihdos kun vaihtais firmankin kertaheitolla. Kattelin eilen illalla niitä asuntoja. Ihan hirveen kalliita. Kuitenkin sen täytyis olla hyvien kulkuyhteyksien varrella, koska en osaa muutenkaan kulkea. Kovin nirso en muuten ole, koti siitä tulee kun saa omat tavarat sinne. Ja ainahan sitä voi palata takas...

Mutta entäs sitten kun teen reissun äitin ja isän luokse? Vietän ihanan viikonlopun perheen ja ystävien kanssa ja sitten pitää lähtee takas kohti tuntematonta... Miksi lähteminen on niin surullista?

Onko kellään kokemuksia? Ootteko uskaltaneet lähteä tutusta ja turvallisesta ja jättää oikeastaan kaiken? Miten uusi elämä lähti käyntiin? Palasitteko takaisin?

Huolettomana Helsingissä!

Aurinko paistaa, linnut laulaa ja mä shoppailin puoliomaisuuttani Itiksessä!! Erittäin huoleton olo siis, mistä mä saan huomiseks rahaa et pääsen takas täältä kotiin :DD Maanantai aamuna tulin tänne taas kouluun, eikä eilen huvittanu vielä lähtee ni tulin "kaverin" luokse itiksee..

Tää "kaveri" on vanha tuttu jo mooooonen vuoden takaa.  Olin aikoinani viihteellä tyttö kaverini kanssa, ja eikös me bongattu kaks ihanaa stadin poikaa ja siitä se kaikki sit lähti.. Me ravattii kaks kertaa viikossa ikeassa ja pojat sai aina hyviä ideoita lähtee pilkun jälkee bussilla meitä kattoo parin sadan kilsan päähän :D Liian pitkä tarina kerrottavaksi, mutta homma kuoli kasaan. Yhteyttä ollaan pidetty Herra M:n kanssa vaihtelevasti facessa ja nyt muutaman viikon aikana herra on moneen otteeseen kyselly et koska oon tulossa..

Se mikä tässä on tosi omituista, et se on oikeesti pitäny tosi paljon yhteyttä.
Se on sellanen perusmies. Piereskelee, röyhtäilee ja juo kaljaa, joskus haisee tosi pahalta. Kenen kämppä on aina kaaos. Se ei puhu eikä pussaa, kainalossa ei saa nukkua ja läpät on erittäin huonoja!!
M asui enne lähempänä keskustaa ja sinne osasin mennä jo ihan ite. Nyt pari viikkoo sit herra muutti tänne, enkä mä oo ikinä kulkenu metrolla, eli miten olisin ikinä osannu yksin tulla????
Infosin siis herraa, että jos haluaa henkilökohtaisen taloudenhoitajansa (siivoon aina käydessäni) poikkeilee, niin saa tulla mua keskustaa vastaan.. Olin ihan varma ettei se niin paljoo siivoojaa tarvi et olis viittiny tulla (se ei hirveesti jaksa ikinä nähdä vaivaa). Mut miten ollakkaa, M tuli mua vastaan ja nyt mä oon täällä!! Hän lähti aamulla töihin ja mä oon siivoillu ja shoppaillu koko päivän, kohta saan alkaa kokkaa!! JEEE!!

Mutta miksi M on niin kiva mulle yhtäkkiä? Se painotti eilen moneen kertaan kuinka sillä ei oo ollu ketää pitkään aikaan, eikä se joka viikonloppu rahtaa naisia kotiin. Miks se mulle tollasta selittää? Meillä ei oo mitää sen enempää. Nähdään sillo ku käyn täällä ja yleensä harrastetaan vähän seksiä, ei sen kummempaa.. Oliskohan sen vähä ikävä mua....

Mulla on taas tosi paha Stadi-kuume... Taidan alkaa googlailee kämppiä täältä aikani kuluks... :)