Junassa... Nokka kohti kotia... Itku kurkussa... Sydäntä puristaa... On toivoton olo...
Lähteminen on aina ollut vaikeaa. Muistan kuinka pienenä itkin sydäntä särkevästi kun äiti ja isä pakkas meidät autoon mummilan pihassa. Aina kyllä tiesin että pian nähdään taas, mutta se sattui silti. Mummi ja Pappa vilkutti kuistilla. Itkin ensimmäiset sata kilometriä ja sitten nukahdin. Heräsin kotona eikä olo ollut enää yhtään niin paha.
Viime kesänä oltiin tyttöporukalla yyterissä nauttimassa kesästä. Se tyhjyyden tunne kun oli monta päivää ollut ihmisten ympäröimänä ja sitten olikin yksin kotona. Ja olo oli taas jotenkin toivoton...
Tää stadista lähtö on ehkä kaikista pahinta. Vaikka edelleen tiedän että kuukauden päästä tuun takasin. Muutto tänne olis periaatteessa ihan mahdollista. Jos haluisin pehmeän laskun stadin sykkeeseen, saisin varmasti töistä sisäisen siirron. Toisaalta vois olla hyvä maisemanvaihdos kun vaihtais firmankin kertaheitolla. Kattelin eilen illalla niitä asuntoja. Ihan hirveen kalliita. Kuitenkin sen täytyis olla hyvien kulkuyhteyksien varrella, koska en osaa muutenkaan kulkea. Kovin nirso en muuten ole, koti siitä tulee kun saa omat tavarat sinne. Ja ainahan sitä voi palata takas...
Mutta entäs sitten kun teen reissun äitin ja isän luokse? Vietän ihanan viikonlopun perheen ja ystävien kanssa ja sitten pitää lähtee takas kohti tuntematonta... Miksi lähteminen on niin surullista?
Onko kellään kokemuksia? Ootteko uskaltaneet lähteä tutusta ja turvallisesta ja jättää oikeastaan kaiken? Miten uusi elämä lähti käyntiin? Palasitteko takaisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti