Pukumies on historiaa.
Ystävät tulivat poikkeemaan ennen tämänpäivän treffejä. Puhuimme taas pukumiehestä ja siitä kuinka se ei niin ole oikea ihminen mulle. Toki oon sen kokoajan tiennyt. Erilaiset tulevaisuuden toiveet ja "Herra vihaan draamaa" vs. "Miss dramaqueen", ei ne vaan sovi yhteen. Tytöt oli sitä mieltä, että meen ihan kylmän viileesti peliin, mutta kun tulee aika lähtee kämpille, oonkin sitä
mieltä että mun on parempi mennä kotiin, coolisti siis... Itse tiesin etten pysty niin tekemään.
Pukumies tuli hakemaan mua bemarillaan ennen peliä. Olin meikannut ja puunannut itseni viimisen päälle kauniiksi, ehkä jopa liian kauniiksi vain lätkämatsiin. Joka tapauksessa istuin autoon, ja yritin olla erittäin cool. Se on kummallista multa ja siksi Pukumies kysyikin et oonko jotenkin kireä. Hah!
Peli meni hyvin ja saatiin hurrata oikee urakalla kun meijän kotijoukkue vei murskavoiton 4-0!! Siitäs saitte Turkkulaiset!! Käytiin hakee ruokaa ja suunnattiin Pukumiehen salaiseen kotiin....
Korkattiin viini. Hän sytytti kaikki kynttilät. Tunnelmallista ja romanttista. Ja sitten...
Minä avasin suuni. Luulin sieltä tulevan pieniä odotuksia, pieniä vihjailuja tulevaa yötä varten. Romanttiset viinit ja kynttilät olivat varmaan liikaa, koska Pukumies kuuli puheessani vain draamaa. "Mä en jaksa draamaa". Mennään savukkeelle. Ihan hiljaista. Seistään kadulla, lunta sataa, kaunista.
Avaan taas suuni. "Tiedätkö mitä mä en jaksa, sitä että mä en uskalla sanoo mitään kun pelkään mikä on se hetki ku sä otat siitä nokkiis". Pukumies on hetken hiljaa ja kysyy " Olisko sitten parempi ettei enää nähdä, ei tuu tätä ongelmaa?"
Ja taas minä ja suuri suuni "Joo se on parempi niin"... Käännyin, huikkasin heipat ja lähdin kävelemään lumisateeseen.
Miten tosiystävyyttä voi kuvailla?
Se on sitä kun on itse liian syvällä tilanteessa, liian syvällä tunteissa, ettei enää näe
faktoja. Ei välttämättä näe että on itse onneton. Kun toivoo ja toivoo, eikä uskalla päästää
irti vaikka on uppoamassa. Siinä kohtaa tosi ystävä näkee koko kuvan. Hän ottaa kädestä kiinni
ja pakottaa. Pakottaa pelastautumaan.
Tätä pukumiestarinaa on puitu tyttöjen kanssa paljon. Ilman sitä painostusta minkä niiltä tänään sain,
en olisi kääntynyt ja lähtenyt katsomatta taakseni. Kotimatkalla soitin tytöille. Mua itketti ja harmitti. Mutta kuitenkin tiesin, että nyt Jossu oli tehnyt fiksuimman päätöksen aikoihin. Mitä tytöt teki? Ne pohti että oliko painostaneet mua liikaa. Olinko nyt tehnyt niinkun he halusivat?
Ei rakkaat ystävät, ei... Te palastitte mut. Tipuin taas, mutta tiedän, että te olette ne jotka auttaa mua taas kerran nousemaan, uskomaan ja luottamaan löytämiseen... <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti